Olen syntynyt 1944 ja elänyt noin kuukauden sota-aikaa, josta en tietenkään muista mitään. Lapsuuden kotini ei ollut erityisen kristillinen. Äitini tosin kävi 40-luvulla kirkkokuorossa. Joulukirkossa kyllä kävimme ollessani lapsi, mutta sekin jäi vähitellen. Vanhempani olivat kauppiaita ja heillä oli oma sekatavarakauppa Etelä-Suomessa. Parhaimmillaan niitä oli kaksikin. Sodan aikana isäni alkoi käyttää liikaa alkoholia ja siitä seurasi riitoja äitini kanssa. Loppujen lopuksi heille tuli avioero. Isäni oli melkoisen huonossa jamassa 50-luvulla avioeron jälkeen, mutta sitten hän tuli uskoon, raitistui ja meni naimisiin uskovan naisen kanssa. Hän sai uuden työpaikan ja eli normaalia ihan hyvää elämää kuolemaansa saakka 1963.

Muistan käyneeni pyhäkoulua alle kouluikäisenä, mutta mitään erityistä ei muistu mieleeni siellä annetusta opetuksesta. Varmaan uskoin Jeesukseen, mutten häntä liikoja ajatellut. 50-luvulla koulun uskontotunneille piti opetella sanasta sanaan ulkoa kappale uskontokirjasta, Yleensä opinkin ne pienen harjoittelun jälkeen. Tunneilla ei keskusteltu siitä, mikä uskontoläksyn opetus oli. Tärkeintä oli osata läksyt sujuvasti ulkoa. Aikuisena en niitä asioita muistanut enää ollenkaan.

60-luvulla opiskelin ja minulla oli edessä tentti, jonka läpimenoa epäilin. Mielessäni lupasin, että annan elämäni Jeesukselle, jos tentti menee läpi. Se meni läpi, mutta unohdin lupaukseni.

Vuonna 1968 menin naimisiin. Meille syntyi esikoinen seuraavana vuonna ja toinen lapsi kaksi vuotta myöhemmin. Työskentelin ATK-alalla ja minulla oli kohtalaisen hyvä palkka. Kaikki oli ulkonaisesti hyvin. Oli vaimo, ja lapset, joita rakastin, hyvä työpaikka ja asunto. Jotain kuitenkin puuttui. Kiinnostuin UFO-kirjoista. Luin suurinpiirtein kaikki Erich Dänikenin kirjoittamat ufo-kirjat mitä kirjastosta löysin. Eräässä kirjassa kerrottiin, että ulkoavaruudesta tullut olento, humanoidi, tapasi maan ihmisen ja sanoi:"Kertomus Jeesuksesta on totta.". Se kiinnitti huomioni, aiheutti mielihyvää ja näytinkin sen vaimolleni. Tyhjyys sisälläni kuitenkin jatkui. Ostin eräästä kaupasta kirjasen "Kysymyksiä ja vastauksia kommunismista". 70-luvulla kommunismia markkinoitiin aatteena, jonka avulla voi tehdä hyvää. Luin ostamastani kirjasta silloisen Neuvostoliiton uskonnonvapauspykälän. Se oli mielestäni ihan hyvä. Samassa kirjassa kerrottiin kuitenkin samaisen lain soveltamisesta käytäntöön:"Neuvostoliitossa on uskonnonvapaus, kunhan uskosta ei kerrota muille. Ei kokoonnuta kodeissa. jne. jne." Siis käytännössä siinä maassa uskonnonharjoittaminen oli kutakuinkin kiellettyä, tai ainakin hyvin rajoitettua. Totesin, ettei kommunismi sittenkään minulle kuulu, koska pidin uskonnonvapautta elintärkeänä asiana, vaikken itse uskonutkaan Jumalaan. Vaimoni uskoi ja sanoikin sen minulle, mutta ei se minuun vaikutusta tehnyt. Erään kerran meillä oli naapurin pariskunta kylässä ja vaimoni ja naapurin rouva, molemmat sanoivat meille miehille:"Kyllä Jumala on olemassa." Me miehet vastasimme yhteen ääneen:"Älkää hulluja puhuko!"

Vuonna 1976 vaihdoin työpaikkaa ja sain projektipäällikön paikan eräässä Helsingissä toimivassa kansainvälisessä ATK-alan yrityksessä. Keväällä 1977 tuli työssä tilanne, että esimieheni pyysi minua kirjoittamaan laskun eräälle asiakkaallemme ohjelmisto- ja suunnittelutöistä, joita olimme tehneet. Hänen antamassaan luettelossa oli yksi kohta, jota ei ollut vielä tehty. Sanoin esimiehelleni:"Eihän me tuota voida laskuttaa, koska sitä ei ole tehty.". Esimies vastasi:"Ei se köyhää koske!". Eikä olisi koskenutkaan, koska asiakas oli Oy Alko Ab.

Noin viikon verran taistelin tuon asian kanssa ja jouduin tunnustamaan itselleni, että tiedän mikä on oikein ja mikä väärin, mutta minulla ei ole voimaa tehdä niin kuin on oikein. Samaan aikaan työpaikassani oli vapaana päällikön paikka, johon olin ilmoittautunut halukkaaksi. Silloisen esimieheni sana vaikutti ratkaisevasti siihen, kuka paikan saa. Halusin olla esimiehelleni mieliksi saadakseni tuon paikan, mutta omatuntoni sanoi, että tekemättömän työn laskuttaminen on väärin.

Sitten eräänä yönä kuulin selkeän, sähköisen äänen sanovan:"Ole hyvä. Kaksi käskyä on tärkeintä." Tämä viesti johdatti minut lukemaan Raamattua. Ne kaksi käskyä löytyivät aika nopeasti Matteuksen evankeliumista:"Rakastaa Herra Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi." (Matt.22:37-39). Tuo kuulemani ääni ja ne sanat vaikuttivat niin, että tajusin Jumalan olevan sittenkin olemassa. Otin yhteyden kotiseurakuntani kirkkoherraan, joka lupasi lähettää nuoren pastorin käymään meillä. Hän tulikin ja noin vuoden kuluttua liityin kotiseurakunnassani toimivaan miesten Raamattu piiriin.

Siitä lähtien olen saanut olla elävässä uskossa. Elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista uskovana-kaan, mutta koko ajan minua on kantanut tietoisuus siitä, että elämä ei pääty siihen, kun tämä maallinen ruumis kuolee. Ei myöskään tarvitse pelätä Jumalan tuomiota, koska Hän lähetti Poikansa, Jeesuksen Kristuksen maailmaan ottamaan pois minunkin syntivelkani ristinkuolemallaan ja ylösnousemuk-sellaan. On ihmeellistä saada elää osallisena iankaikkisuudesta jo täällä ajassa. Se on myös varmaa, että Jeesus johdattaa perille siihen maailmaan, jossa ei ole enää kuolemaa, ei tuskaa, eikä mitään pahaa.

Pekka Sevanto